Kun vatsatauti iskee kesken vaelluksen, olo heikkenee nopeasti. Keskelle erämaata pelastushelikopteri Aslak on usein ainoa keino saada nopeasti apua. Torniolainen Matti Heikkala koki tämän omakohtaisesti heinäkuisella vaelluksella poikansa kanssa:
”Lähdimme poikani Paavon, 11, kanssa vaellusreissulle Kevon luonnonpuistoon heinäkuun puolivälissä. Olimme valmistautuneet reissulle hyvin ja kun olemme molemmat hyvä kuntoisia, ajattelimme kiertää noin 80 kilometrin lenkin, ns. Kuivin kierroksen. Tarkoituksemme oli viipyä reissussa viiden yön verran. Ensimmäinen siirtymä oli lauantaina iltamyöhään noin 12 kilometriä. Sunnuntaina lähdimme kävelemään tavoitteenamme Fiellunputous. Päivä matkamme piti olla noin 18
kilometriä. Alkumatka meni hienosti. Aurinko paistoi ja elämä hymyili. Söimme ja kävimme uimassa. Joimme raikkaista tunturipuroista ja Paavo moneen kertaan kehui, ettei ole missään niin hyvää vettä kuin tunturipuroissa. Toisaalta Paavo myös sanoi, ettei edellisenä iltana syöty pizza tuntunut hyvältä.
Huoli kasvaa
Matkan edetessä taukojen määrä lisääntyi, askel lyheni. Selvästi huomasin, ettei kaikki ole kunnossa. Leipä ei oikein maistunut, normaa-
listi maukkaat suklaapatukat eivät nyt maistuneet. Vesi, rusina ja pähkinät vielä onneksi maistui. Sunnuntai-iltana, kaksi kilometriä ennen taukopaikkaa, Paavon olotila heikkeni. Hän oksensi kaiken ulos mitä oli syönyt viimeisen vuorokauden aikana. Kannoin meidän molempien rinkat viimeiset kaksi kilometriä ja näin pääsimme telttailupaikalle. Emme kuitenkaan lähellekään Fiellunputousta. Paavo oli tässä vaiheessa vakaasti sitä mieltä, ettei kyseessä ole mahatauti, vaan tämä
johtui edellisiltana syödystä pizzasta.
Niinpä itsekin ajattelin toiveikkaana, ettei reissumme ole vielä ohi. Laitoin heti taukopaikalle päästyämme Paavolle nukkumapaikan valmiiksi ja annoin hänen levätä. Illan aikana hän oksensi vielä useamman kerran, edes pieni tippa vettä ei pysynyt sisällä.
Nukuimme yön aivan hyvin ja telttakin säästyi oksennuksilta. Onnekseni itsellä olotila oli ihan ok, vaikka senkin puolesta jo välillä olin huolissani.
Aamulla tein aamupalan. Paavokin söi vähän ja oli paljon vireämpänä jo. Niinpä ajattelinkin, että lepäilemme päivän tai vaikkapa kaksikin, ja sitten kävelemme autolle. Tässä vaiheessa jo Paavolle oli iskenyt todella voimakas pettymyksen tunne, kun reissu jää kesken emmekä pääse näkemään emmekä kokemaan niitä nähtävyyksiä, mitä lähdimme etsimään.
Epätoivo iskee
Alueella oli todella huonot puhelinkentät, ja olin jo valmistautunut siihen, että pyydän toisia vaeltajia hälyttämään meille apua. Aamu kuitenkin näytti siltä, että kyllä me omin avuin selviämme kotia.
Aamupäivä eteni ja kun siinä Paavon vierellä istuin, niin todellisuus iski minulle päin. Lapseni, 11-vuotias poikani, makaa keskellä erämaata heikkovoimaisena eikä voi syödä mitään. Tulossa oli erittäin kuuma hellepäivä eikä meillä ollut kunnon varjoa missään.
Tajusin, ettemme selviä omin avuin. Jos Paavo olisi voinut syödä ja juoda, olisin varmaan vielä yrittänyt, mutta kun mikään ei mennyt alas, niin epätoivo iski. Vaikka olen melko kokenut luonnossa liikkuja ja liikkunut lasteni kanssa monenlaisissa olosuhteissa, menin itse ihmeelliseen tilaan. En halunnut tunnustaa itselleni, etten saa itse hoidettua lastani pois erämaasta, vaikka olen hänet sinne itse vienyt. En halunnut kuitenkaan näyttää tätä tunnetta lapselleni. Yritin olla hänen seurassaan vahva, vaikka sivummalla itkin.
Apua tulossa
Onneksi harjun päältä sain yhteyden puhelimellani ystäviin. Ystäväni sanoivat heti, että nyt heti otat yhteyden hätäkeskukseen. Onneksemme sain yhteyden hätäkeskukseen. Yhteys oli heikko, mutta riittävä. Vielä puhelun aikana jouduin keräämään itseäni, jotta sain pidettyä tunteeni kurissa. Hätäkeskuksesta sanottiin heti, että apu lähtee tulemaan.
Kun nousin jälleen harjulle, sain tekstiviestin, että minulle oli yritetty soittaa. Samantien tulikin puhelu oudosta numerosta. Se oli pelastajan soitto Sodankylästä, että pelastushelikopteria valmistellaan lähtöä varten ja he lähtevät tulemaan pian. Lentomatka on noin tunti.
Purimme leirin ja jätimme palavat nesteet leirin huoltopaikalle. Edellisenä päivänä olimme rinkkamme ohjeista katsoneet käsimerkit ohjeiden näyttämiseen. Silloin emme aavistaneet, että niille tulisi käyttöä. Kävin katsomassa helikopterille sopivan laskeutumispaikan ja vein rinkat sinne lähelle. Asettelin kirkkaan takin rinkan päälle Y-asentoon. Sitten vain odotimme.
Me pelastumme!
Puolitoista tuntia hätäkeskussoittomme jälkeen helikopterin ääni kuului. Se tuli tunturin takaa nopeasti. Siinä vaiheessa tuli spontaani itku. Me pelastumme! Kokosin nopeasti itseni ja toimin mahdollisimman järkevästi. Pelastushelikopteri laskeutui tunturikoivujen väliin ja me odotimme sopivan matkan päässä. Ammattitaitoinen pelastaja toi meille kuulokkeet, kantoi rinkkamme kopteriin ja sitten saattoi meidät kyytiin.
Minua jännitti kopterin kyyti. Toisaalta sekä lentäjän että pelastajan ammattitaito teki suuren vaikutuksen, ja tunsimme olevamme hyvissä käsissä. Menomatkamme kesti 15 tuntia ja paluumatka 6 minuuttia. Se tuntui aika erikoiselta. Kun Aslak oli tuonut meidät parkkipaikan tuntumaan ja nousi ilmaan lentääkseen kohti uusia autettavia, sanoimme Paavon kanssa: KIITOS!
Kun lähdimme sitten ajamaan autolla Utsjoelta kohti Torniota, Paavo tuumasi minulle, että olihan tämäkin ihan kiva kokemus. Itse en siinä vaiheessa vielä oikein osannut tuosta kokemuksesta iloita, mutta siitä iloitsin, että poikani oli turvassa.
Aslak auttoi
Kun ajelimme kotia kohti, Aslakin pelastaja soitti ja kävimme tilannetta vielä läpi. Lennonaikana pelastaja huolehti meistä hienosti, kertoi lentosuunnitelman ja antoi tarkat toimintaohjeet. Ja tosiaan jälkikäteen kävimme tilannetta tarkemmin läpi. Oksennuksen aiheuttaja jää epäselväksi, mutta varmasti helle, pizza ym. olivat siinä yhteisesti aiheuttamassa. Kaiken kaikkiaan tärkeimpänä tässä oli, että selvittiin. Ilman Aslakia ja sen ammattilaisia emme olisi kyllä erämaasta selvinneet. ISO KIITOS!
